Vuosien 1971 ja 1972 aikana ja myös seuraavina vuosina syntyi maahamme kokonainen sukupolvi nuoria juoksijoita. Jäljempinä vuosina heistä käytettiin nimitystä Münchenin sukupolvi, sillä heidän lähtölaskentansa kestävyysjuoksijoiksi tapahtui erityisesti Juha Väätäisen, Lasse Virénin, Pekka Vasalan, Tapio Kantasen ja Pekka Päivärinnan esimerkkien saattelemana.
Juoksijamäärän kasvuun vaikuttivat tietenkin myös monet muut tekijät, kuten Arthur Lydiardin valmennusviisauteen nojautuminen ja sen yhteyteen syntynyt suomalainen juoksuvalmennuslinja, kuntiin ja kaupunkeihin rakennetut pururadat sekä suomalaiset kestävyysjuoksun uljas perimä. Arvokilpailuissa menestyneet ja nykyisilläkin tulosmittareilla erinomaisia loppuaikoja juosseiden suomalaismestareiden esimerkit muodostivat lopulta ensin pojat ja sitten myös tytöt liikkeelle laittaneen voiman.
Vuonna 1973 Avantit saivat ensimmäisen kerran ansaitsemaansa kyytiä Tampereella Ratinan stadionilla 1000 metrin kilpailussa.
Lyhyitä tarinoita itsestäni tähän tulevaan juoksemisesta ja kestävyysjuoksusta kertovaan, pohdinnalliseen kirjaseen en tohdi kirjoittaa, vaikka kaiketi voinkin sanoa juoksun olevan osa minua ja minun olevan osa juoksua. Minuuteni ja sielunmaisemani juoksijana on jo kymmenien vuosien mittainen, joten ajatuksissani joko on jo valmiiksi useita muistoja vuosien varrelta, tai sitten muistoja putkahtaa esiin jonkin toisen asiayhteyden saattelemana.
Aloittaessani juoksuharjoittelun vuoden 1973 maaliskuussa Tampereen Lielahdessa, oli kaikenikäisiä poikia ja tyttöjä ympäröivä maailman huomattavasti nykyistä yksinkertaisempi. Tuohon aikaan varttuneet eivät, aikaisempien sukupolvien tavoin, eivät kuitenkaan kokeneet elävän puutteellista elämää. Yksittäinen henkilö ei voi tietää olevansa vajaa jostain asiasta tai aiheesta, jonka olemassaolosta hänellä ei ole vähäisintäkään ajatusta.
Tuon ajan juoksuvarusteet olivat varsin yksinkertaiset. Yleisellä tasolla asusteista ehkäpä tärkeimmäksi muodostui juoksijan edustaman seuran verryttelyasu, jota kannettiin ylpeydellä sekä harjoituksissa että kilpailuissa osoituksena kuulumisesta tiettyyn alueelliseen heimoon. Saman ajatuksen mukaan juoksijat käyttivät kesäisin edustamansa seuran kilpailuasua, eli tavallisimmin keinokuituisia urheiluhousuja ja puuvillaista urheilupaitaa. Talvisin päätä suojasi paksu villapipo, ja kesäisin toiset käyttivät jostain käyttöön saatua lippalakkia.
1970-luvulla lenkkitossujen valikoima oli oikeastaan olematon nykyaikaan verrattuna. Muistikuvani mukaan juoksuharjoitteluni aloitusvuonna tarjolla olevia jalkineita olivat valkoiset, sinisellä tunnuksella kirjatut Karhun jalkineet, Adidaksen virtaviivainen SL-72, ruskeat Trampakset sekä sitten tämän kolmikon ulkopuolista käyttövoimaa edustavana siniset, täysin vailla vaimennusta olleet tennistossut. Ylipäätään ottaen sana vaimennus ei vielä tuohon aikaan kuulunut tossujen yhteydessä käytettyihin laatumääritteisiin. Itse aloitin juoksuharjoittelun tennistossuilla, ja tämän jälkeen sain kinuttua äitini hankkimaan minulle ensin Trampakset ja sitten Adidakset.
Kevään maastokilpailuissa juoksin jalkaterät kipeyttävissä tennistossuissa, mutta kisoissa huomasin joidenkin juoksijoiden käyttävän niin sanottuja piikkareita. Television urheilulähetyksissä, kuten olympialaisissa, EM-kisoissa, Kalevan kisoissa ja Suomi-Ruotsi-maaottelussa olin nähnyt huippu-urheilijoiden käyttävän piikkareita, mutta maastoissa havaitsin piikkarien käytön olevan tavallista myös piirintasolla juoksevien aikuisten ja nuortenkin keskuudessa.
Tähän väliin lyhyt kerronta tuon ajan ratapinnoitteista osaksi erästä jäljemmän tarinan kiinnekohtaa. Juoksuratojen pinnoitteet nimittäin olivat pääosin hiili- ja jossain määrin myös tiilimurskaa, kumiasfalttiradat olivat yleistymässä, ja Helsingin olympiastadionin tiilimurskarata uudistettiin vuoden 1971 EM-kisoja varten tartanpinnoitteella.
Vuonna 1973 juoksemiani kilpailuja eri päällysteillä, eri kunnissa ja kaupungeissa, minun kannattaa syventyä hetkeksi leikekirjaani tuon vuoden tuloksista. Hiilimurskapäällyste oli Tampereella 350 metrin mittaisella Pyynikin urheilukentällä, täysmittaisilla 400 metrin hiilimurskaradoilla juoksin leikekirjan mukaan Hämeenlinnan Kaurialassa SVUL:n Hämeen piirin ikäkausihuipentumassa, Turun maineikkaassa urheilupuistossa seuraottelussa Turun Urheiluliitto – Helsingin Kisaveikot – Tampereen Pyrintö sekä Luopioisissa ikäkausikilpailujen 1000 metrin juoksussa. Kotiareenan Ratinan stadionin pinnoitteena oli varsin pehmeä kumiasfaltti, jonka valmistukseen oli käytetty henkilöautojen jäterenkaita, tämä siis niin sanotus hevosmiesten tietotoimiston mukaan.
Ratapäällysteistä kertovan selvityksen jälkeen on aika aloittaa kirjoituksen päätöskierros otsikon osoittamaan suuntaan. Kevään maastokisojen jälkeen tiesin tarvitsevani piikkareita saadakseni yhä syvemmän kosketuksen kestävyysjuoksijoiden veljeskuntaan. Piikkarit edustivat jonkinlaista heimoriittiä, pyhää mustaa kiveä, taivaalla leijailevia pilviä, kaukaisuudesta kuuluvaa epämääräistä ääntä tai tuulen suhinaa puiden latvoissa. Jotain sellaista, jonka tiesi olevan jossain, mutta missä, siitä ei varsinaisesti ollut tietoa.
Tampereella oli kuitenkin tuohon aikaan kaksi erilaisia miehisiä tuotteita myyvää Erämiehen myymälää. Toinen niistä sijaitsi Hämeenpuiston ja Hallituskadun kulmauksessa ja toinen Aleksanterinkadulla Tammerkosken toisella puolella. Eräänä ikäisteni kaupunkilaispoikien tuon aikaisena harrastuksena oli toisinaan kuljeskella tavaratalojen urheiluosastoilla tekemässä tuttavuutta erilaisten urheiluvarusteiden kanssa, ja myös Erämiehen liikkeet kuuluivat näiden vierailumyymälöiden joukkoon. Sitten eräänä kertana Erämiehen Aleksanterinkadun myymälässä se tapahtui. Silmäni osuivat sinisiin ja valkoraitaisiin Adidas-merkkisiin piikkareihin, tarkemmin sanottuna malliin Adidas Avanti.
Nyt, 46 vuotta myöhemmin pitäessäni vuosikymmenten takaisia piikkareita sylissäni ja kirjoittaessani tätä tarinaa, muistan tuolloin tietäneeni ja ennen kaikkea tunteneeni tarpeen ja halun saada juuri nuo piikkarit käyttööni. Miten paljon paremmin juoksisinkaan 1000 metrillä heti kesäkuun alussa kilpailtavissa Tampereen mestaruuskisoissa. Ja piikkarit minulle sitten ostettiinkin. Kokonaiseen 35 markan hintaan minusta tuli Adidas Avantien ylpeä omistaja.
Kuten aikaisemmin kirjoitin, Ratinassa oli tuohon aikaan pehmeä kumiasfaltti, ja Ratinan juoksuradalla rikoin neitsyyteni piikkareilla juoksevana juoksijana C-poikien (alle 14 vuotiaat). Kisan voitti Tampereen Urheilijoita edustanut Jari Eskola, sittemmin maineikas yhteiskunta- ja kasvatustieteilijä, ja itse sijoituin kisassa toiseksi ennen Ikurin Vireen Ismo Nykoppia.
Juoksu kisassa piikkareilla sujui toisin sanoen hyvin, mutta varsinainen hämmennys, todellinen maitohapoille meno piikkarien osalta tapahtui vasta kisan jälleen. Avanteissa olleet perusvarusteena olleet piikit nimittäin olivat 18 milliset, ja kisan jälkeen olin ihmeissäni nähdessäni muutamien muiden juoksijoiden piikkareissa olevien piikkien olevan selvästi alle 10 millin mittaisia. Tämän havainnon jälkeen muistinkin piikkien uponneen Ratinan pehmeään kumimattoon jotenkin oudolla tavalla. Ymmärsin lisäksi piikkejä olevan saatavilla eri mittaisina, sillä esimerkiksi Avantissa olleet piikit oli mahdollista vaihtaa toisiin ruuvaamalla ne auki ja vaihtamalla toiset tilalle kulloisenkin rata- tai maastopinnoitteen mukaan.
Loppuajaksi Ratinan tuhannella metrillä juoksin uuden ennätys 3.00,7, sen kertoo leikekirja. Ikuiseksi arvoitukseksi ja tarpeettomuuden pohtimiseksi jääköön aprikointi siitä, olisinko pystynyt alittamaan eräänä alle 14 vuotiaiden juoksijoiden haamurajana toimineen ja myöhemmin samana kesänä alittamani kolmen minuutin ajan jo tuossa kisassa…
