Helsingin Sanomien taloussivuilla oli elokuun alussa artikkeli otsikolla ”Lapselle ei osteta ihan halvinta luuria”. Artikkelin ingressissä kerrottiin myyjän aprikoimana siitä, että ”vanhemmat haluavat myös lapsen sosiaalisten suhteiden vuoksi varmistaa, että älypuhelimessa riittää kapasiteettia käyttää pelejä ja sovelluksia. Jotenkin ymmärrän tämän asian niin, että pelien avulla lapsi pystyy ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Tai paremminkin varmistamaan sen, että hän pystyy älypuhelimensa avulla osoittamaan kuuluvansa ystäviensä joukkoon, olemaan yksi ryhmän jäsenistä.

Jonnekin tästä aiheesta kuitenkin häviää se sosiaalisuus, sillä älypuhelimen kohdalla kyse on laitteesta, ei sosiaalisuudesta. Laite puolestaan pystyy mahdollistamaan sosiaalisuuden, mutta tällä(kin) kertaa saattaa niin sanotusti mennä lapsi pesuveden mukana. Toisin sanoen, älypuhelin muuttaa lasten sosiaalisia käytäntöjä yhä suuremmin kohti välinevetoista kommunikaatiota. Tähän puolestaan liittyy erityisesti nuorten suosima tapa pitää ihmisverkostoaan yllä älypuhelimella sen sijaan, että sosiaalisuuden perään kuulutettaisiin keskustelua muiden ihmisten kanssa.

Hiukan samaan suuntaan osoittaa joiden suomalaisten vanhempien halu käynnistää lastensa vieraiden kielten opiskelu jo ensimmäiseltä luokalta, jolla kaiketi pyritään varmistamaan lasten sosiaalisen osaamisen kehittyminen. Älypuhelin ja kieli ovat kuitenkin vain ja ainoastaan välineitä, sillä sosiaalisuus itsessään on ihmisessä oleva jonkinasteinen ominaisuus. Useinhan ihmiset määritellään avoimiksi, ulospäin suuntautuneiksi tai sulkeutuneiksi, sisäänpäin kääntyneiksi henkilöiksi. Ilman itseluottamusta ja kykyä ottaa kontaktia toiseen ihmiseen ei jäljemmän kaltainen henkilö kykene kehittämään sosiaalisuuttaan älypuhelimen tai kielen avulla. Esimerkiksi juuri tämän toteaman edessä maamme kouluissa tulisikin jatkossa panostaan entistä enemmän kohti arkipäivän sosiaalisuutta sekä kielellistä ja sanallista osaamista.