Kielellisestä osaamista käsittelevä kirjoitus aloitetaan käsittelemällä termiä pakkoruotsi, jota en oikein ymmärrä, sillä kaiken oppimisen tulisi käynnistyä vapaaehtoisuudesta, olipa kyseessä sitten esimerkiksi ruotsin, englannin, saksan, venäjän tai italian kieli. Pakolla ei tule mistään mitään, joten voisiko tämän aiheen käsittelyn aloittaa suomalaisten jossain määrin vaatimattomasta sosiaalisesta osaamisesta.
Tällä tarkoitan sitä, että sosiaaliset taidot muodostavat suuren osan ihmisyydestä. Kun henkilö pystyy keskustelemaan toisen kanssa omalla kotikielellään luonnollisella tavalla, niin silloin keskustelu sujuu paremmin myös vieraalla kielellä ja päinvastoin. Jos keskustelun aloittaminen ja jatkaminen omalla kielellä on vaikeaa, niin miten kummassa henkilö voisikaan tuntea itsensä kotoisaksi, kuten vaikkapa juuri ensimmäisessä kappaleessa mainitun pakkoruotsin kohdalla.
Suomalainen kielellinen opetusjärjestelmä kunnioittaa erityisen paljon oppilaiden kieliopillista osaamista. Tärkeää onkin hallita sanaluokat, subjektit ja verbit taivutusmuotoineen, mutta vielä olisiko vielä tärkeämpää olla rohkea kielenkäyttäjä, vaikka kieliopillinen osaaminen ei aina olisikaan parhainta luokkaa. Näin ainakin itse olen tilanteita tulkinnut matkattuani monissa maissa. Tulen varsin hyvin toimeen englannin kielellä, mutta ruotsin kanssa joudun ponnistelemaan so. käyttämäni sanavarasto on suppeahko. Viimeisin Ruotsin matka antoi kuitenkin jälleen lisäpontta tässä julistamalleni avoimuuden ajatukselle vieraiden kielten käyttöä kohtaan. Tukholman maratonilla sain juoksun lisäksi mainion tilaisuuden keskustella ruotsalaisten kanssa ruotsinkielellä, ja kovasti he tuntuivat puhe-elettäni arvostavan.
Kielellinen osaaminen, sosiaalinen osaaminen, kielellinen avoimuus
