Oppaan kannet ovat vaaleanpunaiset ja siinä on 64 sivua. Opas on painettu offsetpaino Sivakassa vuonna 1972. Oppaan kannessa on hänestä kasvokuva ja muutamia sanoja… Arthur Lydiard…Juoksuvalmennusopas…Tiivistelmä kuuluisan juoksuvalmentajan harjoitteluperiaatteista.
Jostain itselleni nykyisellään epäselvästä syystä tilasin tuon oppaan itselleni noin 45 vuotta sitten tietämättä, että vuonna 2019 kirjoittaisin tarinaa sen roolista suomalaiselle kestävyysjuoksulle.
Uusiseelantilainen Arthur Lydiard valmensi Suomessa vuosina 1967-69, ja maahamme hänet houkutteli silloinen Suomen yleisurheilun merkkimies Armas Valste. Esipuheen oppaaseen on kirjoittanut muun muassa Lydiardin tulkkina toiminut Eero Uotila. Heti ensimmäinen lause sivulta kolme alkavassa ”Lukijalle” osuudessa on edelleenkin puhutteleva lause, ja se sopisi tietyssä mittakaavassa juuri tällä hetkellä maamme juoksijoiden ja valmentajien luettavaksi, pohdittavaksi ja käyttöön otettavaksi.
”Saattaa äkkipäätä ajatellen olla hieman outoa, että meille suomalaisille tuodaan ulkomailta valmentaja opettamaan meikäläisiä juoksu-urheilijoita harjoittelemaan, niin kuin taannoin tehtiin”.
Suomen vuosiensa aikana Lydiard asui ainakin Tampereen Mustanlahdenkadulla, ja konekirjoituskoneella kirjoitetun juoksuoppaan Uotila on myös päivännyt Tampereelle joulukuussa vuonna 1971.,
Ennen kuin siirrymme ainakin osaan Lydiardin maamme juoksuvalmennukseen antamista harjoitteluperiaatteista, niin paneudutaan vielä hetkeksi hänen 1960-luvun menestysvuosiinsa valmentajana, ja nostetaan myös esiin muutamia Uotilan ajatuksia lähes 50 vuoden takaa.
Lydiard itse ryhtyi 27-vuotiaana nostamaan omaa kuntoaan juoksemalla pitkiä lenkkejä, ja sitten 36-vuotiaana hän voitti Uuden-Seelannin maratonmestaruuden. Hän myös käytti itseään ”koekaniinina”, ja kuten Uotila kirjoittaa ”hänen yksityiset harjoituslenkkinsä ja kokeilunsa muuttuivat asteittain täysimittaiseksi valmennustyöksi”
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Lydiard syntyi, maamme itsenäisyyden aattotunnelmissa, 6.7.1917 Aucklandissa, joten maratonmestaruuttaan ja 36-vuotispäiväänsä hän vietti vuonna 1953. Uuden-Seelannin kautta maailman tunnetut juoksusankarit nousivat Lydiardin valmennuksen ansiosta urheiluyleisön tietoisuuteen 1960-luvulla. Juoksijat, kuten Peter Snell, Murray Hallberg, Barry Magee, John Davies ja Bill Baillie, puhuttelevissa mustissa urheiluasuissaan, paidassaan valkoinen lehvä, edustivat mitä suurimmalla menestyksellä ja kunnialla maataan, josta Maorit käyttivät nimeä Aotearoa, eli ”pitkän valkoisen pilven maa”.
Tuolloin tunnetuin Lydiardin valmennettavista oli katselijoita, kanssaurheilijoita, lehtimiehiä ja historioitsijoita ihastuttanut Peter Snell, joka loistavilla juoksuillaan saavutti kolme olympialaisten kultamitalia ja juoksi neljä maailmanennätystä. Vuonna 1960 Roomassa Snellin nähtiin ryntäävän 800 metrillä voittoon sisäkautta ohi hämmentyneen ja toiseksi tulleen Belgian Roger Moensin. Roomassa uusiseelantilaiseksi voittajaksi kohosi myös Murray Halberg 5000 metrillä. Tokiossa neljä vuotta myöhemmin Peter Snell oli jo käsite keskimatkojen juoksumaailmassa, ja hänen voittosarakkeensa täydentyivät sekä 800 että 1500 metrin olympiavoitoilla.
1960-luvun alkupuolella Peter Snell rikkoi 800 metrillä maailmanennätyksen neljästi, joista kaksi kohdistui mailin juoksuun. Loistavat tulokset kirjattiin 800 ja 1000 metrillä aikoihin 1.44,3 ja 2.16,6 sekä maililla aikoihin 3.54,4 ja 3.54,1. Tähän kappaleeseen vielä maininta siitä, että 1970 ja -80 luvuilla maailmaa ihastuttaneet Uuden-Seelannin juoksijat Rod Dixon, John Walker ja Dick Quax voidaan katsoa syntyneen sekä Lydiardin, Snellin että Hallbergin perillisiksi.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Jutut ja tarinat Uuden-Seelannin suurjuoksijoista ansaitsevat toisen artikkelin jossain toisessa yhteydessä, mutta me palaamme takaisin 1960-luvun Suomeen ja Pohjolan vilukissoihin. Suomalaiset valmentajat nimittäin suhtautuvat Lydiardiin ristiriitaisin tuntein, sillä vierasmaalaisen valmentajan palkkaaminen vaikutti kielteisesti heidän kunniantuntoonsa. Määritteen Pohjolan vilukissat nosti esiin suomalainen valmentajasuuruus Kari Sinkkonen valmennuskirjassaan Suuren suomalaisen 1970-luvun juoksun dokumentti. Kirjan sivulla 19 olevassa mustavalkoisessa, Eerikkilän urheiluopiston maisemassa otetussa kuvassa seisoo kuvaajaan selin Arthur Lydiard pikkuhousuissaan paljain päin ja paljain käsin, kun taas tuon ajan maamme huippujuoksijat olivat saapuneet paikalle huhtikuulle paremmin sopivassa varustuksessa, joihin kuuluivat pitkät alushousut, pipot ja hansikkaat, kuten Sinkkonen itse aiheesta kirjassaan kertoo.
”Muistan kuinka maassa oli lunta, aika ilkeä suomalainen kevättuuli puhalteli ja valmennettavani valmistautuivat Eerikkilän maratonille (33 kilometrin lenkille) pitkiä kalsareitaan, hanskojaan ja pipojaan sovitellen. Kun lähdön hetki koitti, saapui starttipaikalle myös Lydiard – pikkuhousuissaan paljain päin ja paljain käsin! Artturi juoksu myös koko 33 kilometriä ja näyttipä siltä kuin miehelle lenkki olisi ollut helpompi kuin useimmille valmennettavistani”.
Sekä Kari Sinkkosen että hänen aikalaisvalmentajiensa loistavaan työhön Lydiardin oppien siirtäjinä suomalaiseen sielunmaisemaan ja vuosikiertoon sopivaksi syvennytään muissa artikkeleissa, joten on aika nostaa esiin muutamia Lydiardin maamme juoksu-urheiluun kanavoimia asioita.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Useat juoksijat pystyvät määrittämään joitakin yksittäisiä tekijöitä hänen valmennuskäsitteistöistään, mutta mäkihyppely lienee tuttu suurelle osalle varsinkin 1970- ja -80-lukujen kestävyysjuoksijoista, ja tästä aiheesta myös kirjoittajalla on parin vuosikymmenen mittainen kokemus sekä juoksijana että valmentajana.
Keväällä huhti-toukokuussa tapahtuneen mäkihyppelykauden tehtävänä oli kehittää juoksijan jalkojen lihasvoimaa pitkän, jopa 26 viikkoa kestäneen peruskuntoharjoittelun jälkeen. Mäkihyppelykauden aikana juoksijoiden voimatasapaino kehittyi juoksijan hypellessä ylös loivaa ylämäkeä oman painon muodostaessa lisärasitteen jalkalihaksille.
Kirjoittajalle koitti ensimmäinen mäkihyppelykausi keväällä vuonna 1974 asuessamme Tampereella Lielahden ja Ryydynpohjan maisemissa. Valmentajani ja elinikäinen hyvä ystäväni Heikki Waulun minulle kirjoittamissa ohjelmissa oli mäkihyppelyä (MH) kolme kertaa viikossa, ja voimia kehittäneen harjoitusmuodon toteutus tapahtui seuraavan sääntökirjan mukaan.
Aluksi oli ohjelmassa verryttelyjuoksua 3-4 kilometrin verran, ja verryttelyn jälkeen siirryttiin varsinaiseen harjoitukseen. Kotimme sijaitsi Lintulamminkadulla, ja aivan kotini vierestä alkoi Possilankadun suuntaan kulkeva loiva ylämäki. Tämän noin 150 metrin mittaisen mäen sitten hypin, vai olisiko parempi sanoa ponnahtelin ylös kaikkien muiden mäkihyppyharjoituksia tehneiden juoksijoiden tapaan. Hyppelyn aikana oli tärkeää käyttää käsiä voimakkaalla tavalla antamaan nostetta korkeuksia tavoittelevalle askellukselle. Askelluksessa puolestaan tuli ehdottomasti muistaa, että hyppyvaiheessa nouseva polvi piti saada 90 asteen kulmaan suorituspuhtauden ja harjoitushyödyn ylläpitämistä varten.
Mäenpäällä juoksija siirtyi mäen mittaiseen palautusjuoksuun, jonka jälkeen mäki juostiin alas nopeasti ja rennosti, jonka harjoitusvaiheen aikana juoksijan nopeus ja askeleen terävyys kehittyivät. Tässä osiossa oli toki kyse myös voiman jalostamisesta kohti nopeutta, kuten oli tavoitteena myös mäen alla juostavissa vedoissa. Toisin sanoen, 150-200 metrin mittaisen palautusjuoksun jälkeen vuorossa 3 kertaa 150-200 metrin pituinen pikajuoksuveto. Varsinaisesti juuri näiden vetojen tehtävänä oli lisätä nopeutta esimerkiksi edesauttamaan mäkihyppelykauden jälkeisen rataharjoittelukauden avausviikkojen sujumista.
Nykyjuoksijat seuraavat palautumistaan eri harjoituksista monenlaisista sykemittareista, mutta ainakin itse luotin tuohon aikaan vasemmassa ranteessa olleeseen Leijona-kelloon, josta piti mitata alle 120 lyönnin minuuttisyke ennen seuraavan mäkihyppelyosuuden käynnistämistä. Kokonaisuudessaan yksittäinen mäkihyppelyharjoitus tarkoittaa kolmea edellisen kappaleen mukaista sarjaa, jonka jälkeen oli taas vuorossa 3-4 kilometrin mittainen verryttelyjuoksu.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Kirjoitan kohta lisää Arthur Lydiardista ja Palma-viestistä, mutta väliin ohut, ehkäpä osaa lukijoista kiinnostava maininta 1970-luvun juoksijoiden ”miehisestä maailmasta”. Tietyssä tulevassa artikkelissa käsittelen tätä teemaa kolmion mäkihyppely, 33 kilometrin testijuoksu sekä Tampereen Pyrinnössä nuoruusvuosieni aikana valmentaneen, sittemmin hyvän ystäväni, tukijani ja hierojani EV Juvosen näkövinkkeleistä.
Varttuneemmat lukijat muistavat Mallasjuoman viiden eri virvoitusjuoman sarjan mukaan nimetyn Palma-viestin, ehkäpä hyvinkin lämpimällä ja viestikilpailua kaipaavalla tavalla. Palma-viestiä juostiin 1970-luvulla eräänä kestävyysjuoksijoiden huippuhetkenä ennen piirinmestaruusmaastoja sekä Suomenmestaruusmaastoja. Kahdeksan osuutta käsittäneen Palma-viestin reitti kulki Hämeenlinnasta Lahteen, ja juoksuvalmennusoppaan sivulla 25 reitin pituudeksi mainitaan 77,77 kilometriä. Lähtöpaikkana toimi Hämeenlinnan tori ja maalipaikkana Lahden urheilukeskus.
Silmäys leikekirjaani vuodelta 1977 kertoo kilpailun loppuun juosseita joukkueita olleen 44 kappaletta, joka puolestaan tarkoittaa satojen kestävyysjuoksijoiden kokoontumista yhteen osaksi Arthur Lydiardin luomaa ja hyvinkin arvostettua juoksutapahtumaa.
Palma-viestin tunnelmasta aistin itsekin kolmesti, ja juuri tuolloin vuonna -77 sain ehkäpä ensimmäistä kertaa olla suomalaisen kestävyysjuoksumaailman polttopisteessä muutamien minuuttien ajan. Huhtikuussa Palma-viestin aikaan olin vasta 17-vuotias, mutta siitä huolimatta seurani Tampereen Pyrinnön valmentajilla ja muilla juoksijoilla oli tarpeeksi luottoa laittaa minut juoksemaan Palman kolmatta ja samalla pisintä, 13.040 metrin osuutta, jonka sitten juoksinkin aikaan 41.04.
Kohdalleni erityiseksi tämä viesti muodostui siitä syystä, että pääsin osuudelleni ensimmäisenä minuutti ja 19 sekuntia ennen Turun Urheiluliiton mestarijuoksija Pekka Päivärintaa. Helsingin Sanomissa on leikekirjassani pätkä, jonka otsikkona on ”Päivärinnalla mainio päivä”, ja siinä kerrotaan myös siitä, kuinka Lätsä-Pekka juoksi vaihtoon 2 minuuttia ja 18 sekuntia ennen tamperelaista. Saavuin vaihtoon kuitenkin toisena ennen Lapuan Virkiän Martti Kivisaarta, ja maaliin kolme ensimmäistä joukkuetta saapuivat järjestyksessä Lapuan Virkiä, Turun Urheiluliitto ja Tampereen Pyrintö.
Joukkueessamme tuolloin juoksivat olympiamaratoonari Seppo Nikkari, ystäväni Yhdysvaltain vuosilta, Jukka Viitasaari, teiskolainen maanviljelijä Markku Yli-Pärri, estejuoksijana ehkäpä parhaiten menestynyt Markku Wessman, hiihtoakin harrastanut Jouko Pohjoismäki, puolustuslaitoksen valiomies Säkylästä, Viljo Kalliola sekä ankkurina Erkki Hurttia, 800 metrin luotettava taistelija.
Kirjoittamani asiat Arthur Lydiardista muodostavat vain vähäpätöisen osan hänen saavutuksistaan Suomessa, mutta ehkäpä aiheen tärkeys piileekin kirjoitettujen aiheiden omakohtaisuudessa. Erään maailman suurimman juoksuvalmentajan ansiosta kirjoitan näitäkin rivejä, joiden aikana olen saanut tilaisuuden jakaa lukijoille osan elämäni arvokkaista hetkistä juoksijana ja kertonut heille muutamista itselleni arvokkaista aiheista, kuten Lielahden mäkihyppelyharjoitukset tai Hämeenlinnasta Lahteen juostu Palma-viesti.
Arthur Lydiardin oma askellus päättyi 11.12.2004 Teksasissa 87-vuotiaana, mutta hänen arvokkuutensa, karismansa, näkemystensä vilpittömyys sekä rehtiytensä ovat edelleen olemassa, sillä sanoisinpa jopa, että lähes jokainen juoksija kantaa mukanaan osaa Lydiardin perinnöstä. Mestarijuoksijoita synnyttävästä valmennusviisaudesta. Luonteen lujuudesta. Tavoitteellisuudesta. Rehtiydestä. Meidän kaikkien on hyvä muistaa myös se, että elämästämme poisnukkuneet ihmiset eivät tavallaan ole kuolleet, sillä he jatkavat yhteistä matkaa ajatuksissamme, teoissamme ja kokemuksissamme. Kuten Arthur Lydiard, Peter Snell sekä Waiataruan maineikas 22 mailin mittainen harjoituslenkki…
Vuosien 1971 ja 1972 aikana ja myös seuraavina vuosina syntyi maahamme kokonainen sukupolvi nuoria juoksijoita. Jäljempinä vuosina heistä käytettiin nimitystä Münchenin sukupolvi, sillä heidän lähtölaskentansa kestävyysjuoksijoiksi tapahtui erityisesti Juha Väätäisen, Lasse Virénin, Pekka Vasalan, Tapio Kantasen ja Pekka Päivärinnan esimerkkien saattelemana.
Juoksijamäärän kasvuun vaikuttivat tietenkin myös monet muut tekijät, kuten Arthur Lydiardin valmennusviisauteen nojautuminen ja sen yhteyteen syntynyt suomalainen juoksuvalmennuslinja, kuntiin ja kaupunkeihin rakennetut pururadat sekä suomalaiset kestävyysjuoksun uljas perimä. Arvokilpailuissa menestyneet ja nykyisilläkin tulosmittareilla erinomaisia loppuaikoja juosseiden suomalaismestareiden esimerkit muodostivat lopulta ensin pojat ja sitten myös tytöt liikkeelle laittaneen voiman.
Vuonna 1973 Avantit saivat ensimmäisen kerran ansaitsemaansa kyytiä Tampereella Ratinan stadionilla 1000 metrin kilpailussa.
Lyhyitä tarinoita itsestäni tähän tulevaan juoksemisesta ja kestävyysjuoksusta kertovaan, pohdinnalliseen kirjaseen en tohdi kirjoittaa, vaikka kaiketi voinkin sanoa juoksun olevan osa minua ja minun olevan osa juoksua. Minuuteni ja sielunmaisemani juoksijana on jo kymmenien vuosien mittainen, joten ajatuksissani joko on jo valmiiksi useita muistoja vuosien varrelta, tai sitten muistoja putkahtaa esiin jonkin toisen asiayhteyden saattelemana.
Aloittaessani juoksuharjoittelun vuoden 1973 maaliskuussa Tampereen Lielahdessa, oli kaikenikäisiä poikia ja tyttöjä ympäröivä maailman huomattavasti nykyistä yksinkertaisempi. Tuohon aikaan varttuneet eivät, aikaisempien sukupolvien tavoin, eivät kuitenkaan kokeneet elävän puutteellista elämää. Yksittäinen henkilö ei voi tietää olevansa vajaa jostain asiasta tai aiheesta, jonka olemassaolosta hänellä ei ole vähäisintäkään ajatusta.
Tuon ajan juoksuvarusteet olivat varsin yksinkertaiset. Yleisellä tasolla asusteista ehkäpä tärkeimmäksi muodostui juoksijan edustaman seuran verryttelyasu, jota kannettiin ylpeydellä sekä harjoituksissa että kilpailuissa osoituksena kuulumisesta tiettyyn alueelliseen heimoon. Saman ajatuksen mukaan juoksijat käyttivät kesäisin edustamansa seuran kilpailuasua, eli tavallisimmin keinokuituisia urheiluhousuja ja puuvillaista urheilupaitaa. Talvisin päätä suojasi paksu villapipo, ja kesäisin toiset käyttivät jostain käyttöön saatua lippalakkia.
1970-luvulla lenkkitossujen valikoima oli oikeastaan olematon nykyaikaan verrattuna. Muistikuvani mukaan juoksuharjoitteluni aloitusvuonna tarjolla olevia jalkineita olivat valkoiset, sinisellä tunnuksella kirjatut Karhun jalkineet, Adidaksen virtaviivainen SL-72, ruskeat Trampakset sekä sitten tämän kolmikon ulkopuolista käyttövoimaa edustavana siniset, täysin vailla vaimennusta olleet tennistossut. Ylipäätään ottaen sana vaimennus ei vielä tuohon aikaan kuulunut tossujen yhteydessä käytettyihin laatumääritteisiin. Itse aloitin juoksuharjoittelun tennistossuilla, ja tämän jälkeen sain kinuttua äitini hankkimaan minulle ensin Trampakset ja sitten Adidakset.
Kevään maastokilpailuissa juoksin jalkaterät kipeyttävissä tennistossuissa, mutta kisoissa huomasin joidenkin juoksijoiden käyttävän niin sanottuja piikkareita. Television urheilulähetyksissä, kuten olympialaisissa, EM-kisoissa, Kalevan kisoissa ja Suomi-Ruotsi-maaottelussa olin nähnyt huippu-urheilijoiden käyttävän piikkareita, mutta maastoissa havaitsin piikkarien käytön olevan tavallista myös piirintasolla juoksevien aikuisten ja nuortenkin keskuudessa.
Tähän väliin lyhyt kerronta tuon ajan ratapinnoitteista osaksi erästä jäljemmän tarinan kiinnekohtaa. Juoksuratojen pinnoitteet nimittäin olivat pääosin hiili- ja jossain määrin myös tiilimurskaa, kumiasfalttiradat olivat yleistymässä, ja Helsingin olympiastadionin tiilimurskarata uudistettiin vuoden 1971 EM-kisoja varten tartanpinnoitteella.
Vuonna 1973 juoksemiani kilpailuja eri päällysteillä, eri kunnissa ja kaupungeissa, minun kannattaa syventyä hetkeksi leikekirjaani tuon vuoden tuloksista. Hiilimurskapäällyste oli Tampereella 350 metrin mittaisella Pyynikin urheilukentällä, täysmittaisilla 400 metrin hiilimurskaradoilla juoksin leikekirjan mukaan Hämeenlinnan Kaurialassa SVUL:n Hämeen piirin ikäkausihuipentumassa, Turun maineikkaassa urheilupuistossa seuraottelussa Turun Urheiluliitto – Helsingin Kisaveikot – Tampereen Pyrintö sekä Luopioisissa ikäkausikilpailujen 1000 metrin juoksussa. Kotiareenan Ratinan stadionin pinnoitteena oli varsin pehmeä kumiasfaltti, jonka valmistukseen oli käytetty henkilöautojen jäterenkaita, tämä siis niin sanotus hevosmiesten tietotoimiston mukaan.
Ratapäällysteistä kertovan selvityksen jälkeen on aika aloittaa kirjoituksen päätöskierros otsikon osoittamaan suuntaan. Kevään maastokisojen jälkeen tiesin tarvitsevani piikkareita saadakseni yhä syvemmän kosketuksen kestävyysjuoksijoiden veljeskuntaan. Piikkarit edustivat jonkinlaista heimoriittiä, pyhää mustaa kiveä, taivaalla leijailevia pilviä, kaukaisuudesta kuuluvaa epämääräistä ääntä tai tuulen suhinaa puiden latvoissa. Jotain sellaista, jonka tiesi olevan jossain, mutta missä, siitä ei varsinaisesti ollut tietoa.
Tampereella oli kuitenkin tuohon aikaan kaksi erilaisia miehisiä tuotteita myyvää Erämiehen myymälää. Toinen niistä sijaitsi Hämeenpuiston ja Hallituskadun kulmauksessa ja toinen Aleksanterinkadulla Tammerkosken toisella puolella. Eräänä ikäisteni kaupunkilaispoikien tuon aikaisena harrastuksena oli toisinaan kuljeskella tavaratalojen urheiluosastoilla tekemässä tuttavuutta erilaisten urheiluvarusteiden kanssa, ja myös Erämiehen liikkeet kuuluivat näiden vierailumyymälöiden joukkoon. Sitten eräänä kertana Erämiehen Aleksanterinkadun myymälässä se tapahtui. Silmäni osuivat sinisiin ja valkoraitaisiin Adidas-merkkisiin piikkareihin, tarkemmin sanottuna malliin Adidas Avanti.
Nyt, 46 vuotta myöhemmin pitäessäni vuosikymmenten takaisia piikkareita sylissäni ja kirjoittaessani tätä tarinaa, muistan tuolloin tietäneeni ja ennen kaikkea tunteneeni tarpeen ja halun saada juuri nuo piikkarit käyttööni. Miten paljon paremmin juoksisinkaan 1000 metrillä heti kesäkuun alussa kilpailtavissa Tampereen mestaruuskisoissa. Ja piikkarit minulle sitten ostettiinkin. Kokonaiseen 35 markan hintaan minusta tuli Adidas Avantien ylpeä omistaja.
Kuten aikaisemmin kirjoitin, Ratinassa oli tuohon aikaan pehmeä kumiasfaltti, ja Ratinan juoksuradalla rikoin neitsyyteni piikkareilla juoksevana juoksijana C-poikien (alle 14 vuotiaat). Kisan voitti Tampereen Urheilijoita edustanut Jari Eskola, sittemmin maineikas yhteiskunta- ja kasvatustieteilijä, ja itse sijoituin kisassa toiseksi ennen Ikurin Vireen Ismo Nykoppia.
Juoksu kisassa piikkareilla sujui toisin sanoen hyvin, mutta varsinainen hämmennys, todellinen maitohapoille meno piikkarien osalta tapahtui vasta kisan jälleen. Avanteissa olleet perusvarusteena olleet piikit nimittäin olivat 18 milliset, ja kisan jälkeen olin ihmeissäni nähdessäni muutamien muiden juoksijoiden piikkareissa olevien piikkien olevan selvästi alle 10 millin mittaisia. Tämän havainnon jälkeen muistinkin piikkien uponneen Ratinan pehmeään kumimattoon jotenkin oudolla tavalla. Ymmärsin lisäksi piikkejä olevan saatavilla eri mittaisina, sillä esimerkiksi Avantissa olleet piikit oli mahdollista vaihtaa toisiin ruuvaamalla ne auki ja vaihtamalla toiset tilalle kulloisenkin rata- tai maastopinnoitteen mukaan.
Loppuajaksi Ratinan tuhannella metrillä juoksin uuden ennätys 3.00,7, sen kertoo leikekirja. Ikuiseksi arvoitukseksi ja tarpeettomuuden pohtimiseksi jääköön aprikointi siitä, olisinko pystynyt alittamaan eräänä alle 14 vuotiaiden juoksijoiden haamurajana toimineen ja myöhemmin samana kesänä alittamani kolmen minuutin ajan jo tuossa kisassa…
Erääksi työntekijöistään huolehtivien yritysten tärkeäksi tavoitteeksi voidaan määritellä työntekijöiden terveydentilan huomioiminen.
Tässä aiheessa eräänä toiminnallisena vaihtoehtona on turvautua liikuntatyössä Suomen Liikuntavireen ammattilaisten neuvokkuuteen.
16.1.2019 julkaistu suomalaistutkimus kertoi rohkaisevia tuloksia siitä, että keskustelu painohaasteista kannattaa siirtää kohti liikunnan ja terveyden yhteisvaikutusta.
Lue lisää – Liikunta parantaa ylipainoisen työkykyä, vaikka paino ei putoaisikaan
Jo pidemmän aikaa olen suunnitellut ja tuumaillut etusijassa juoksemisen henkistä maailmaa käsittelevien tarinoiden kirjoittamisen, ja viimeinkin, ainakin toivon niin, pääsen vauhtiin. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin juoksemisen merkitystä eräänä elämäni tärkeimmistä asioista. Juoksu edustaa minulle eräänlaista vuorta, jonka huippua kohti näytän kulkevan vuodesta seuraavaan.
Aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun tarkalleen sanottuna 13.3.1973. Joissakin kirjoituksissa 1970-luvun alkuvuosina juoksunsa aloittaneista käytetään nimitystä Münchenin sukupolvi, sillä legendaariset Juha Väätäinen, Lasse Viren, Pekka Vasala, Tapio Kantanen ja Pekka Päivärinta olivat sankareitamme, heidän menestymisensä kasvattivat motiiviamme juosta ja urheilla ylipäätään.
Kilpailuaiheeseen palannen myöhemmin, mutta nyt haluan kirjoittaa juoksun oman pääni sisällä muodostamista asioista ja juoksun kautta kokemistani aiheista. Voisin käsitellä juoksua kehon ja mielen kokonaisuutena moneltakin katsantokannalta, mutta valitsen tämän kirjoituksen aiheiksi aamulenkit, luonnon ja ystävät.
Aamulenkille lähden taas huomenna kello kuuden herätyksen jälkeen (näin tapahtuikin, matkaan 6.15). Hyvin usein, huomennakin taas, etsin ennen lenkkiä ajatuksista, ihme kyllä, selityksiä ja perusteita jättää juoksu väliin. Sellaista Jaakobin painia käyn vuoteessa toisinaan muutamia minuutteja, ja toisinaan häviän taistelun, ja jatkan unia päätöksen ”pääsen kuitenkin huomenna juoksemaan” myötä. Aamulenkki itsessään on ulko-oven avaamisen ja reitille pääsemisen jälkeen yleensä hyvinkin palkitsevaa pois lukien ajanjakson lokakuusta helmikuun alkuun, jolloin aamukuuden jälkeisillä lenkeillä vallitsee pimeys, sillä täällä Suomessa asumme pohjoisella pallonpuoliskolla, ja vuodenaikojen erot esimerkiksi juuri valon määrässä ovat valtaisia.
Keväällä ja kesällä tilanne on täysin toinen, ja varsinkin kevään kirkkaina aamuina haluaisin kysyä koko maailmalta syytä jättää aamulenkki väliin. Maaliskuusta aina sitten syyskuun alkuun asti ainakin koen erittäin voimakkaasti olevani osa luontoa. On niin upeaa herätä aamulla jo ennen kuutta lintujen lauluun, nähdä auringon nousevan, silmäillä tyyntä järven tai meren pintaa, tuntea kevyt tuulenvire kasvoilla, kastua aamun tihkusateessa tai tervehtiä vastaantulevia koiran ulkoiluttajia.
Luontoon ja juoksemiseen liittyy kohdallani suhteellisen säännöllisellä tavalla valokuvaus. Älypuhelin on tullut myös osaksi juoksijan elämääni,, ja varsin usein, erityisesti lenkin loppupuolella, otan juoksusta muutaman minuutin mittaisen aikalisän valokuvausta varten. Liitän nyt ja myös myöhempiin kirjoituksiin kuvia lenkeiltäni luonnehtiakseni niiden avulla lenkkireittini luonnetta.
Vielä sananen ystävistä ja kavereista, joista muutamat ovat kuuluneet elämääni jo yli 40 vuoden ajan. Teitä on useita ja tunnistamme kyllä toisemme tavatessamme. Vuosikymmeniä sitten olimme poikia, sitä Münchenin sukupolvea, sitten nuoria ja miehiä, ja nyt muutamat ovat jo eläkkeellä.
Mutta miettiessäni teistä jokaista tulevat mieleeni hiilimurskaradat, tiukat urheiluasut, Karhun tai Adidaksen lenkkitossut, pukuhuoneessa ennen kisoja tuoksunut linimentti sekä reilut kädenpuristukset ja tunnustukset kilpailun jälkeen, sillä jonkunhan meistä täytyi voittaa.
Monet asiat elämässäni saattaisin nykyisen tietämykseni valossa tehdä toisin, mutta ilman juoksuharjoittelun aloittamista tuolloin 13.3.1973 en olisi saanut kunniaa tuntea teistä jokaista. Vaikka emme enää kyyristykään hiilimurskaradan lähtöviivalle lähtöasentoon, niin silti kannan teistä hyvin montaa mukana ajatuksissani taas huomisella aamulenkilläni.
Aistin perhosen keveyden elävän sinussa.
Se hienolla tavalla vaikuttaa minussa.
Tunteiden tila avautuu aavana,
tunteeni sinulle kuumana laavana.
Puron virtaava raikkaus on sanoissa sinulla.
Korvat tukkoiset, kipeät jopa, on päässäni minulla.
On mieleni hyvä, mietin sinua.
Toivon kovin, sinä mietit minua.
Mistä toisinaan lienenkin, poloinen, saanut jäätävän kielen.
Sanoillani ja ivallani satutan, aiheutan sinulle tuskaisen mielen.
Tulisipa silloin lämmin tuuli kesän,
rakentaisi suuhuni sanoja lämmittävän pesän.
Onneksi kieleni taas kohta lämpiää sinulle sanoista minun.
Tunnen kanssasi olevani yhtä, olet lähelläni, olen sinun.
Lähekkäin ilkeitä sanoja ei enää huudella,
punaisia huuliasi saanko vain suudella.
Äkkipäätään ottaen ajatus vaikuttaa varsin kiehtovalta, mutta kun hinnaksi määritetyllä hinnalla voisi hankkia erinomaisen henkilöauton, yksiön tai kaksion maakunnasta tai kiertää maailman ympäri mennen tullen, ei ajatus tunnukaan enää niin houkuttelevalta
Mutta palataanpa takaisin otsikkoon, jonka havaitsin Helsingin Sanomista muutama aika sitten. Artikkelissa lukijalle kerrottiin siitä, miten hänestä voidaan muokata kirjallinen hahmo kirjailijan suunnittelemaan ja lopulta kirjoittamaan teokseen. Artikkelin mukaan lukija voisi myös vaikuttaa kirjan luokitukseen ja kerronnalliseen tyyliin so. halutaanko kirjan olevan dekkari, sukutarina vai ihmissuhteisiin viittaava teos, tai haluaako henkilö itsensä pää- vai sivuhenkilöksi.
Hinta on kokonaan toinen juttu, mutta aihe itsessään on kiinnostava. Esimerkiksi miltä kuulostaa ajatus siitä, että kirjaan haluava henkilö kokoaisi itsestään oman elämänsä tärkeät filosofiset ajatukset, hengelliset näkemykset ja elämän mittaiset kommellukset riemun kiljahduksiin ja luovuttaisi nämä tiedot sitten kirjailijalle. Kun kirja sitten kirjoitettaisiin esimerkin henkilön 50-vuotismerkkipäivän jälkeen, niin silloin hän voisi lahjoittaa kirjan sukulaisilleen, läheisilleen ja ystävilleen 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Ja voisiko peräti olla niin, että kirjan nimeksi voitaisiin valita jokin lähellä menestysteosta oleva nimi, kuten ”Elämisen sietämätön keveys” (Milan Kundera ”Olemisen sietämätön keveys”) tai ”Helsingistä etelään” (John Steinbeck ”Eedenistä itään”.
Helsingin Sanomien taloussivuilla oli elokuun alussa artikkeli otsikolla ”Lapselle ei osteta ihan halvinta luuria”. Artikkelin ingressissä kerrottiin myyjän aprikoimana siitä, että ”vanhemmat haluavat myös lapsen sosiaalisten suhteiden vuoksi varmistaa, että älypuhelimessa riittää kapasiteettia käyttää pelejä ja sovelluksia. Jotenkin ymmärrän tämän asian niin, että pelien avulla lapsi pystyy ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Tai paremminkin varmistamaan sen, että hän pystyy älypuhelimensa avulla osoittamaan kuuluvansa ystäviensä joukkoon, olemaan yksi ryhmän jäsenistä.
Jonnekin tästä aiheesta kuitenkin häviää se sosiaalisuus, sillä älypuhelimen kohdalla kyse on laitteesta, ei sosiaalisuudesta. Laite puolestaan pystyy mahdollistamaan sosiaalisuuden, mutta tällä(kin) kertaa saattaa niin sanotusti mennä lapsi pesuveden mukana. Toisin sanoen, älypuhelin muuttaa lasten sosiaalisia käytäntöjä yhä suuremmin kohti välinevetoista kommunikaatiota. Tähän puolestaan liittyy erityisesti nuorten suosima tapa pitää ihmisverkostoaan yllä älypuhelimella sen sijaan, että sosiaalisuuden perään kuulutettaisiin keskustelua muiden ihmisten kanssa.
Hiukan samaan suuntaan osoittaa joiden suomalaisten vanhempien halu käynnistää lastensa vieraiden kielten opiskelu jo ensimmäiseltä luokalta, jolla kaiketi pyritään varmistamaan lasten sosiaalisen osaamisen kehittyminen. Älypuhelin ja kieli ovat kuitenkin vain ja ainoastaan välineitä, sillä sosiaalisuus itsessään on ihmisessä oleva jonkinasteinen ominaisuus. Useinhan ihmiset määritellään avoimiksi, ulospäin suuntautuneiksi tai sulkeutuneiksi, sisäänpäin kääntyneiksi henkilöiksi. Ilman itseluottamusta ja kykyä ottaa kontaktia toiseen ihmiseen ei jäljemmän kaltainen henkilö kykene kehittämään sosiaalisuuttaan älypuhelimen tai kielen avulla. Esimerkiksi juuri tämän toteaman edessä maamme kouluissa tulisikin jatkossa panostaan entistä enemmän kohti arkipäivän sosiaalisuutta sekä kielellistä ja sanallista osaamista.
Ilman viestintäkulttuuria tapahtuva ja merkittävästi älypuhelimen käyttöön perustuva viestintä heikentää ihmisten vuorovaikutuksellisuutta.
Kyseistä viestintäaihetta sinällään huomaan pohtivani niin sanotusti tavan takaa. Kaiketi lähinnä siitä syystä, että en liene ainoa sellainen vanhemman polven kansalainen, joka haluaisi edelleen viestiä toisten kanssa mieluiten kasvokkain sen sijaan, että tuijottaisin yleisillä paikoilla älypuhelimen ruutua metsässä kompassia tarkkailevan suunnistajan tapaan.
Viestinnässä ei kulttuuria
Ajat ja tässä yhteydessä viestintään liittyvät tavat ovat kuitenkin muuttuneet ja muuttumassa, ja siinä sinällään ei ole mitään pahaa. Ongelman muodostajaksi saattaa kuitenkin muuttua älypuhelinten käyttöön toistaiseksi vaikuttava kulttuurittomuus. Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi vuorovaikutteisen keskustelun sijaan ihmisten taito keskustella saattaa heiketä. Toisena huolestuttavana aiheena on tietynlainen omiin oloihinsa vetäytyminen, jossa henkilöt sulkevat ympäröivän maailman omaan älypuhelimen kautta tapahtuvaan maailmaan.
Edellisessä valitusta kerrakseen, mutta mikä voisi olla ratkaisu. Olisiko siinä ajatusta, että puhelimen ja älypuhelimen käyttökulttuurin opetus aloitettaisiin jo alakoulussa samoin kuin se, että älypuhelimen käyttö muuttuisi esimerkiksi enemmän kohti työmaailman tavoitteita. Älypuhelin itsessään on loistava väline, mutta sitä kannattaisi käyttää varoen, ettei yhtäkkiä huomattaisi rengin istuvan isännän paikalla.
Kielellisestä osaamista käsittelevä kirjoitus aloitetaan käsittelemällä termiä pakkoruotsi, jota en oikein ymmärrä, sillä kaiken oppimisen tulisi käynnistyä vapaaehtoisuudesta, olipa kyseessä sitten esimerkiksi ruotsin, englannin, saksan, venäjän tai italian kieli. Pakolla ei tule mistään mitään, joten voisiko tämän aiheen käsittelyn aloittaa suomalaisten jossain määrin vaatimattomasta sosiaalisesta osaamisesta.
Tällä tarkoitan sitä, että sosiaaliset taidot muodostavat suuren osan ihmisyydestä. Kun henkilö pystyy keskustelemaan toisen kanssa omalla kotikielellään luonnollisella tavalla, niin silloin keskustelu sujuu paremmin myös vieraalla kielellä ja päinvastoin. Jos keskustelun aloittaminen ja jatkaminen omalla kielellä on vaikeaa, niin miten kummassa henkilö voisikaan tuntea itsensä kotoisaksi, kuten vaikkapa juuri ensimmäisessä kappaleessa mainitun pakkoruotsin kohdalla.
Suomalainen kielellinen opetusjärjestelmä kunnioittaa erityisen paljon oppilaiden kieliopillista osaamista. Tärkeää onkin hallita sanaluokat, subjektit ja verbit taivutusmuotoineen, mutta vielä olisiko vielä tärkeämpää olla rohkea kielenkäyttäjä, vaikka kieliopillinen osaaminen ei aina olisikaan parhainta luokkaa. Näin ainakin itse olen tilanteita tulkinnut matkattuani monissa maissa. Tulen varsin hyvin toimeen englannin kielellä, mutta ruotsin kanssa joudun ponnistelemaan so. käyttämäni sanavarasto on suppeahko. Viimeisin Ruotsin matka antoi kuitenkin jälleen lisäpontta tässä julistamalleni avoimuuden ajatukselle vieraiden kielten käyttöä kohtaan. Tukholman maratonilla sain juoksun lisäksi mainion tilaisuuden keskustella ruotsalaisten kanssa ruotsinkielellä, ja kovasti he tuntuivat puhe-elettäni arvostavan.
Kielellinen osaaminen, sosiaalinen osaaminen, kielellinen avoimuus